Pohdintaa

Ei minulla taida olla näin kesäkuun kynnyksellä mitään uutta sanottavaa. Arki rullaa, on ikävä. Yritän muodostaa jonkinlaista uutta vahvempaa sidettä esikoiseen, joka vuosien ajan jäi vähemmälle ja josta vuosien ajan tunsin niin huonoa omaatuntoa. Kaikesta voi tuntea huono äiti -fiiliksiä, tästä varsinkin. Mutta jos parisuhteen osapuoli b ei ota edes vapaaehtoisesti sairasta lastaan syliin useamman vuoden aikana, saati että osallistuisi kuntoutukseen, niin sairaan lapsen kanssa eläminen kaatuu epäilemättä kokonaan sen hoidettavaksi, joka ottaa lapsensa syliin myös vapaaehtoisesti. En tiedä, onko tekosyy sanoa, että olin olosuhteiden uhri, enkä jaksanut enempää, mutta siltä se kuitenkin tuntuu. On julmaa, että kärsijänä oli poikani, joskaan en epäile, etteivätkö hänen perustarpeensa olisi tulleet tyydytetyiksi. Hän joutui kuitenkin ainokaisen asemastaan venymään isoveljeksi, joka ymmärtää, antaa tilaa ja odottaa. 

Loppujen lopuksi mennyttä on turha liikaa murehtia, kun sitä ei voi muuttaa. Esikoista ei voi myöskään pakottaa täyttämään tyhjiä aukkoja päivässäni, onhan hän jo iso ja ikäkautensa puolestakin "lentoon lähdössä". Vanhemmilla on edelleen tärkeä, mutta erilainen rooli. Yritän olla viisas ja ymmärtää, antaa tilaa ja odottaa. Olla läsnä ja valmiina siihen hetkeen kun minua tarvitaan. Silti olen aika herkillä suorien ja rivien välistä -neuvojen suhteen, niitä satelee vähintäänkin joka toiselta. Kaikki tarkoittavat hyvää, kukaan ei ole tainnut olla samassa tilanteessa kuin minä.

Olen miettinyt paljon sitä kuinka paljon minulla on lupa elää omaa elämääni eteenpäin, ilman että se sotkee taas esikoisen kuviot. Vai sotkeeko edes? Onneksi esikoinen antaa toisinaan niin sanotusti suoraa palautetta. Sen avulla pystyy tarvittaessa tekemään korjaus- ja ryhtiliikkeitä. :)


Kommentit

  1. Sinä olet paras mahdollinen vanhempi lapsillesi edelleen. Se, että "syöt" teidän suhdetta liiallisella itsesi ruoskimisella ei vie kumpaakaan eteenpäin. Esikoisesi on nähnyt rakkautesi sekä häntä itseään, että pikkuveljeään kohtaan. Sinä olet kertonut siitä, miten monenlaisia tunteita Valon elämä herätti sinussa. Myös hänen veljellään on ollut ja tulee olemaan monenlaisia tunteita asian suhteen. Omilla mahdollisilla itsesyytöksillä vahvistat hänellä (ehkä) olevia itsesyytöksiä. Sinä olet aina ollut ja tulet olemaan riittävän hyvänä äitinä hänen elämässään. Ja Valo tule olemaan aina teidän molempien elämässä kaikkine tunteineen. Rakasta itseäsi, hyväksy kuhmut ja epäonnistumiset ja jatka eteenpäin. Näin minä koin, että teit Valonkin kanssa, enkä epäile yhtään ettetkö tekisi näin myös esikoisesi kanssa. Voimahalaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vanhemmuus on kunniatehtävä. Mielestäni toisinaan on hyvä matkan varrella pysähtyä ja miettiä, millainen vanhempi on ja vastaako se mielikuvaa vanhemmasta, joka haluaisi olla. Jos ei, niin onko mielikuva utopistinen vai onko itsellä parantamisen varaa. Vanhemmilla on suuri vastuu paitsi lapsen pitämisestä fyysisesti turvassa, myös hänen psyykkisestä kasvustaan. Minun esikoispoikani on kokenut ikäisekseen paljon. Ei mitään, mistä ei selviäisi vahvempana ja kauniimpana, mutta kuitenkin asioita, jotka vaativat, että hänen oloaan kuunnellaan herkällä korvalla. Näin sen itse ajattelen.

      Poista

Lähetä kommentti