Entinen oivallus

Valon ollessa kahden ja kolmen ikävuoden välillä oivalsin jotain käänteentekevää. Elämäni ei koskaan, ei koskaan tulisi olemaan ennallaan. Siihen asti olin kipuillut helpomman arjen perään, uutinen etenevästä sairaudesta oli tuore ja ajatus siitä, että lapseni tulee kuolemaan täysin ymmärrettävissä olevan ulkopuolella. Tajusin, että ei helpompaa arkea kannata toivoa, koska sitä ei koskaan tule sellaisessa muodossa kuin olin ennen Valoa sitä elänyt. Viattomuuden aika oli lopullisesti ohi, en ikinä palaisi siksi ihmiseksi, joka olin ollut. Minulla oli jotain raskasta mutta kovin rakasta ja kun menettäisin sen, jäisi kamalasti tyhjää.

Tuosta ajatuksesta kumpusi niin paljon. Se antoi voimaa nousta ylös, jatkaa, jaksaa. Se antoi voimaa tehdä Valon kanssa kuten tein. Elin hetkessä, tiesin, ettei se kestäisi loputtomiin ja että jos en antaisi itsestäni nyt, minulla ei ehkä huomenna olisi mahdollisuutta. Ei se tarkoita, että jokainen päivä olisi ollut suoraan äiti Teresan elämästä, mutta se tarkoittaa, että kun teki mieli luovuttaa, en luovattanut, koska tiesin. 

Telkkarissa perjantaina sairaalapastori sanoi, että toivoo, että kenenkään ei tarvitsisi kuolla yksin, että jokaisella olisi kuoleman hetkellä joku vierellä. Tämän ajatuksen ympärillä olen kipuillut siitä lähtien, vaikka ei hän sitä ehkä ihan niin tarkoittanut. Ajatus Valon yksinäisestä kuolemasta on ollut minulle alusta asti raskas eikä tuo pastorin ajatus sitä ainakaan yhtään helpottanut. Tähän väliin sopisi taas yksi oivallus.

Kommentit

  1. Voi eihän Valo ollut yksin. Sinä olit hetkeä aikaisemmin nukuttanut häntä sylissäsi, hellinyt ja rakastanut. Sinun rakkautesi oli Valolla läsnä, vaikket itse juuri lähdön hetkellä ollut ihan vieressä. Ja kuitenkin olit. Luulen että se pastori tarkoitti heitä, joilla ei ole elämässään ketään joka rakastaa. Älä kiusaa itseäsi sillä ajatuksella, että Valo olisi lähtenyt yksin. Ei se niin ole. Sinun rakkautesi oli Valolla mukana loppuun saakka ja vielä senkin jälkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin sanottu ja olen samaa mieltä. Valo ei ollut yksin, sinä olit samassa huoneessa Valon kanssa. Ja jos Valolla olisi ollut paha olla tai hän olisi edes ollut hereillä, sinäkin olisit herännyt. Valo nukkui pois, sinun rakkautesi mukanaan. Sinä olit siinä, vaikka et pitänyt häntä sylissä. Hän oli omassa turvallisessa kodissa, omassa sängyssä, äitinsä vieressä. Sillä ei ole väliä ettet koskettanut häntä juuri lähdön hetkellä, sinä olit koskettanut häntä koko hänen elämänsä ajan.

      Poista
    2. Olen täysin samaa mieltä että Valo ei ollut yksin. Sinä hellit häntä yöllä ja pidit sylissä. Hänellä oli hyvä olla

      Riitta

      Poista
    3. Kiitos kauniista kommenteista <3 Tuo asia on selkeästi itselleni herkkä kohta. Varmaan voi sanoa, että kuolleen lapsen löytäminen oli siinä määrin traumatisoiva kokemus, että sitä ei pysty ihan järkiperäisesti näin myöhemminkään kohtaamaan.

      Valolla ei ollut hyvä olla, siksihän minä pidin häntä sylissä silloin yöllä... Kyllähän hän sitten rauhoittui, mutta enpä tosiaan tajunnut miksi... 😟

      Poista
    4. Tarkoitin että hänellä oli hyvä olla kanssasi ja kun hellit yöllä oli hänellä hyvä olla. En tarkoittanut mitään loukkaavaa. Anteeksi jos kirjoitin epäselvästi. Ajatuksiaan ei aina saa järkeväksi tekstiksi paperille....

      Riitta

      Poista
    5. Et sinä loukannut, et ollenkaan! Kommenttisi oli kaunis ja lohdullinen.

      Poista
    6. Et sinä loukannut, et ollenkaan! Kommenttisi oli kaunis ja lohdullinen.

      Poista
    7. Hyvä. Jäi niin kovasti vaivaamaan. Kaikkea hyvää teille.

      Riitta

      Poista
  2. Hirveän tuttuja ajatuksia.

    Olen itsekin vasta nyt, rakkaimmasta rakkaimman lapsen ollessa 2-3 ikävuoden välillä, alkanut ymmärtää, että mikään ei enää palaa ennalleen, tai siihen, mitä elämä oli ennen poikaa. Huoleton elämä sellaisena jona sen tunsin, se on lopullisesti ohi. Välillä se tuntuu pelottavalta, mutta huomaan aina lopulta ajattelevani, että en haluaisi enää entiseen palatkaan, vaikka asiat eivät toden totta ole menneet meilläkään helpoimman kautta. Olen saanut vaihdossa jotakin uskomattoman arvokasta; saan olla poikani äiti. Se helpotuksen tunne, mikä seuraa sitä kun tajuaa hyväksyvänsä että näin kävi, eikä jatkuvasti tappele sitä vastaan... Se on suuren suuri.

    Valo ei ollut yksin kuoleman hetkellä, älä sure sitä hetkeäkään. Valolla oli sydämensä suojana sinun rakkautesi, ja sitä enempää ei voi olla.

    Olet hieno ihminen ja uskomaton äiti. Kaikkea mahdollista hyvää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos <3 Kuten jo yllä kirjoitin, tämä on aihe jota en oikein pysty lähestymään rationaalisesti.

      Poista
  3. Minä ajattelen niin, kun olen lukenut kirjoituksesi Valon viimeisestä yöstä, että sinä saatoit Valon matkaan (vaikkakin tietämättäsi) rauhoittelemalla ja olemalla hänen lähellään juuri ennen lähtöä. Ehkäpä matka alkoikin heti laskettuasi hänet sänkyyn, äidin lämpö mukana.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti näinkin... Helpompaahan hänen oli ehkä lähteä niin vaikka minulle se jättikin kovasti miettimisen aihetta.

      Poista

Lähetä kommentti