Elämän mittainen ikävä

Viimeisen viikon olen ollut todella itkuherkkä. Ikävä on nyt jotenkin ihan raastava. Nieleskelen kyyneleitä siellä, täällä ja tuolla. Valo tulee mieleen ihan joka käänteessä. On vain niin kamalan vaikea ajatus, ettei hän ole täällä. Ehkä se on lähestyvä  äitienpäivä. 

Jokainen äiti tietää, millainen side ja rakkaus omaan lapseen on. Kuinka sitä kasvattaa toista sisällään tuntien liikkeet. Kuinka oma keho tuottaa syntymän jälkeen täydellistä ravintoa pienelle nyytille. Minä olen aina ajatellut äitiydestä niin, että se on synnyttämisen jälkeen yhtä loputonta napanuoran katkaisemista. Sitä kasvattaa lastaan pikkuhiljaa ja päästää yhä kauemmas, jotta se sitten pystyisi jossain vaiheessa sukeltamaan maaimaan ja pärjäämään siellä.
Valon kanssa se oli erilaista, avun tarve oli niin suuri. Napanuoraa ei niin vain katkaistukaan. Hän pysyi eri tavalla lähellä ja häneen muodostui aivan erilainen side kuin esikoiseen, joka toki myös on minulle maailman rakkain ja tärkein. Valon kanssa joutui valmistautumaan toisenlaiseen, paljon raastavampaan luopumiseen.

Jokainen äiti pitää lapsiaan maailman kauneimpina ja ihanimpina. Jokainen äiti on ylpeä lapsistaan. Ei sillä ole mitään tekemistä lapsen taitojen kanssa. Kuinka ylpeä minä olinkaan kun Valo neljävuotiaana istui puoli minuuttia! Sitä kuvattiin videolle ja taputettiin ja kehuttiin ja hihkuttiin. Ei tainnut ihan joka kaveri ymmärtää, miksi ihmeessä.

Lapsi kulkee äitinsä sydämessä mukana kaikkialle. Jokaiseen hetkeen ja paikkaan. Side ei katkea kuolemaan. En usko, että ikäväni Valoa kohtaan helpottaa ikinä. Suru kyllä, vaan ei ikävä. Se on elämän mittainen.

Kommentit

  1. Ensimmäinen vuosi on se pahin... Ikävä jää, suru helpottaa vaikka kyllä sekin puskee pintaan silloin tällöin. Sen pitää vaan antaa tulla. Virtuaalihalaus Sinulle. Kaikkea hyvää

    Riitta

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Varmasti ensimmäinen vuosi on kaikkein herkin, vaikka varmaan tietyt päivät tulevat olemaan aina vaikeita.

      Poista
  2. Aina tiedetään ja muistetaan kertoa, että suru helpottaa. Ja että se muuttaa muotoaan ajan kanssa. Se on kovin totta. Ja sallittua on myös käydä surun vaiheita läpi uudelleen ja uudelleen. Joihinkin vaiheisiin voi joutua palaamaan useammankin kerran ennenkuin se helpottaa oikeasti.

    Mutta ikävä. Ikävästä kuulee puhuttavan harvemmin. Se jää. Se todellakin jää. Mutta sekin muuttaa muotoaan. Ajan kanssa ja pikkuhiljaa. Ikävä on varmasti elämän mittainen. Mutta onhan sinulle kerrottu, että sekin muuttaa muotoaan?! Se seilaa lohduttoma ja raastavan ikävän väillä. Joskus se on pelkkää ikävää. Ja jonain kauniina päivänä tai voi se olla sateinenkin päivä jolloin huomaat sen olevan kaunista kaipausta. Koska kaipaukseksi sen on mahdollista muuttua. Ajan kanssa. Kaupauksen kanssa on helpompi ja kevyempi elää...

    Ja loppuen lopuksi: kaikki nämä tunteet ovat rakkautta! Ja sen ei edes toivo koskaan katoavan. Eikä se katoa. Äidinrakkaus.

    Voimia Äitienpäivään! Muista, että Valon äitiyttä sinulta saa pois kuolemakaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä tunteeni pintaan nostaneesta kommentista. Varmaan ikäväkin tosiaan muuttaa muotoaan. Siihen menee varmaan aikaa ja sittenkin se välillä tulvahtaa kovin raastavana. Niin ainakin nyt ajattelen.

      Poista
  3. Vaikea on sanoa sinulle tähän mitään lohduttavaa, etkä sitä varmaan odotakkaan. Minä ajattelen, että ikävää pitääkin olla ja sen pitääkin säilyä elämän mittaisena. Minusta tuntuisi hullulta ja omituiselta, jos joku lapsensa menettänyt äiti tuntisi ja sanoisi, ettei oo yhtään ikävä. Ikävä on rakkautta, siinä missä suru ja kaikki muutkin tunteet, miksi sen pitäisikään kadota ja painua unholaan?! Mutta senkin uskon, että ikävä on musertavaa ja kamalan syvää ja lopullista ja vaikka mitä! Siksi toivon sinulle, että pystyt ikävässä muistamaan ne asiat jotka ovat nyt hyväksi ja just sellaisena määränä, mikä on sinulle hyväksi, eikä muserra sinua kokonaan. Äitienpäivä on varmasti yksi surusi ja ikäväsi raskaimmista päivistä. Varmasti kuulostaa kliseeltä, että onneksi sinulla on eläväinen esikoinen, jonka kanssa voit päivän olla, varmasti Valo on seurassanne ja sydämessänne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Äitienpäivän kohtaaminen tuntuu kovin raskaalta, mutta ehkäpä nämä edeltävät päivät ovat niitä pahimpia, en tiedä.

      Huomaan, että voin myös jo pikkuhiljaa muistella Valoa enemmän. Alkuun se oli kamalan vaikeaa. Kyllä se nytkin herkistää, mutta ei tunnu enää ihan niin raastavalta.

      Poista
  4. Voisinpa sanoa jotain mikä lohduttaisi tällä hetkellä, kaikki tuntuu niin kömpelöltä. Tsemppiä ja lämpimiä ajatuksia! Miten siellä jaksellaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Lämpimiä sanoja tärkeämpää on vain olla läsnä ja kuunnella, sen olen huomannut.
      Äitienpäivästä on selvitty, tänään tasan kolme kuukautta Valon kuolemasta. Jospa jaksaisin illemmalla kirjoittaa taas muutaman rivin.

      Poista
  5. Kaunis kirjoitus, vaikkakin idealistinen. Kaikki äidit eivät valitettavasti rakasta lapsiaan tai edes pidä heistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No minä olenkin idealisti! :)
      On totta, että KAIKKI äidit eivät rakasta lapsiaan, mutta uskon, että tässä on kaksi tasoa. Ensinnäkin on tottakai ihmisiä, joilla on niin massiivisia mielenterveysongelmia, että he että heidän tunne-elämänsä on hyvin vajavaista. Tällaiset äidit eivät todennäköisesti rakasta lapsiaan, koska eivät kykene rakastamaan mitään tai ketään muutakaan.
      Sen sijaan uskon, että esim. narkomaanit, alkoholiriippuvaiset, muunlaisista mielenterveysongelmista kärsivät ym. kyllä rakastavat lapsiaan, mutta heiltä puuttuu elämänhallintataitoja.
      Toisella tasolla ovat sitten ne, jotka ehkä ovat pettyneitä lapsiperhe-elämään tai vaikka siihen, että lapset eivät olekaan kuvitelmien kaltaisia. He ovat ehkä kyllästyneitä tai tylsistyneitä ja ajattelevat etteivät rakasta lapsiaan tai pidä heistä, mutta jos he menettäisivät lapsensa, he huomaisivat rakastaneensa heitä.
      Tällainen idealistinen näkemys tähän väliin.

      Poista
  6. Löysin blogisi. Kiitos, että olet jakanut todella henkilökohtaisia kirjoituksiasi meidän luettavaksi. Tykkään tavastasi kirjoittaa. Aihe on todella synkkä, mutta luulen että kirjoittaminen on sinulle terapeuttista. Ainakin itse olen huomannut sen. Lapsen kuolema on vanhemman pahin painajainen. Itselläni on diagnoosia odottava erityislapsi, jonka ongelmat ovat nukkumishäiriössä. Ei mitään niin vakavaa kuin Valolla. Näen ajoittain painajaisia, että menetän lapseni tai hänelle tapahtuu jotain pahaa. Sen jälkeen itkusta ja ahdistuksesta ei meinaa tulla loppua. Koen pelkän ajatuksenkin lapsen kuolemasta äärimmäisen ahdistavana. Miten olet löytänyt voimaa jatkaa raskaassa tilanteessa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin blogia Valon ollessa elossa ja se oli selviytymis- ja kasvutarina vammaisen lapsen äidiksi. Tämä blogi on myös selvitymistarina siitä, miten oman lapsen kuoleman jälkeen voi nousta ylös. Valo opetti minulle sen, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa jatkaa. Siitä opista on ollut hyötyä myös Valon kuoleman jälkeen. On vain pakko tietyllä tapaa päästää pikkuhiljaa irti ja päästää tilalle uutta.
      Toivottavasti jäät lukemaan blogia ja saat irti myös uudemmista teksteistäni. On ollut minulle voimauttavaa kirjoittaa myös muusta kuin surusta ja ikävästä ja olen yrittänyt myös sitä enenevissä määrin tehdä.

      Poista

Lähetä kommentti