Muistoja menneeltä vuosikymmeneltä

Muistan, kuinka toimme ex-miehen kanssa pikkuisen Valo-nyytin kotiin ja toinen kissamme tuli haistelemaan turvakaukaloa uteliaana heti ovelle.  Esikoinen vaihtoi tuolle nyytille vaippaa ja jutteli mukavia.
Muutamia kuukausia myöhemmin itkin itseni joka ilta uneen koska olin niin huolissani lapsestani, eikä kukaan ottanut huoltani todesta. 

Muistan, kuinka Valon mahtava fysioterapeutti tuli meille ensimmäistä kertaa ja toi mukanaan yksinkertaisen lelun, ensimmäisen lelun jolla Valo pystyi leikkimään. Se määritteli seuraavien vuosien suunnan. Ilo ja onnistumisen tunne Valon kasvoilla sytytti päässäni lampun ja motivoi minua sinnikkääseen kuntoutustyöhön yhdessä ammattilaisten kanssa.

Muistan, kuinka istuin kaksin Valon kanssa neurologin vastaanotolla ja hän kertoi että aivojen magneettikuvista nähdään että Valolla on aivoissa etenevä sairaus. Muistan päätöksen keskittyä ja antaa mahdollisimman paljon aikaani Valolle niin kauan kun hän on täällä.

Muistan, kuinka huusimme ex-miehen kanssa toisillemme kuin hullut eikä kumpikaan kuullut mitä toinen sanoo. Muistan loputtomat hysteeriset kyyneleet ja sen kun ruokahalu katosi kaiken keskellä viikoiksi. Muistan miltä tuntui pakata tavaroitani minun ja ex-mieheni yhteisestä asunnosta muuttolaatikoihin.

Muistan miten vapauttava ja kevyt tunne oli muuttaa uuteen asuntoon.

Muistan kuinka "joku random tyyppi" tuli aamulla työmatkalla junaa odottaessani kysymään numeroani ja kun en antanut sitä, hän hyppäsi samaan junaan kanssani ja lupasi matkustaa vieressäni kunnes sen saa. 

Muistan ekat treffit, kihelmönnin, perhoset ja kevyen leijailun tunteen niiden jälkeen.

Muistan viimeisen mannapuuron, violettiraitaisen yöpuvun ja aamun kuoleman hiljaisuuden. Muistan ensihoitajat, poliisit ja sen, miltä kuulosti kun ruumissäkki levitettiin auki että Valo voidaan laittaa sinne sisään.

Muistan, kuinka mies tuki minut lävitse tuon sumuisen ajan. Muistan aamut, jolloin herättiin puolen päivän jälkeen, tehtiin lounasta ja lähdettiin nauttimaan kesäpäivistä. Muistan  miltä tuntui kun viiden vuoden univelka taittui eikä koko päivänä tarvinnut tehdä mitään.

Muistan positiivisen raskaustestin aiheuttaman ilon ja kutkutuksen sekä miehen hellien sormien silityksen vatsalla. Muistan kasvavan vatsan sisällä tuntuneet potkut ja synnytyssairaalan jännittyneen ilmapiirin. Muistan kolmosen ensirääkäisyn, joka teki selväksi minkä tempperamentin miehiä sitä ollaan. Muistan syvään silmiini porautuneen vauvan katseen, joka kertoi, että tämä lapsi on terve.

Kuinka voisinkaan unohtaa mitään niistä. Etenkään viimeisen kolmen vuoden ihania aurinkoisia kesäpäiviä puistoissa ja uimarannoilla ja ennen kaikkea sitä onnea ja iloa mitä kolmosen kasvun ja kehityksen seuraaminen minulle suo. Meidän perhe on hitsautunut kauniisti yhteen ja olen siitä valtavan kiitollinen.