Enää Kwame ei soita

Kuvatulkkaus: Näkymä Vantaanjoelle sillalta kuvattuna, jokea reunustavat puut ja heinikko, taivas on muutamia pilvenhahtuvia lukuunottamatta kirkas

Olen valmistellut uutta postausta  mutta se ei meinaa millään edetä kun tunnelma talossa on niin raskas.
Joitakin viikkoja sitten mies sai Ghanasta soiton ja tiedon siitä että hänen paras ystävänsä, joka myös sattuu olemaan hänen serkkunsa, on vakavasti sairas. Siitä lähtien mies on ollut huolestunut, hiljainen ja allapäin.

Tällä viikolla saimme suru-uutisen: Kwame - serkku on kuollut. Suru miehen äänessä, kun hän kesken koulupäivän soitti minulle kertoakseen, jää varmasti mieleen elämään. En ole vielä koskaan nähnyt häntä tällaisena. Kallio, joka on tukenut minua heikoimpina hetkinäni, tarvitseekin nyt minun tukeani. Ja minä puolestani olen ihan eksyksissä sen suhteen, miten voisin parhaiten olla tukena. Teen sen, mitä osaan: kuuntelen, kosketan ja olen läsnä.

En tiedä, mutta voin kuvitella, että tällaisina hetkinä  on kamalaa asua  kaukana sukulaisistaan. Ei voi lohduttaa eikä saada lohtua niiltä, jotka ns. kuuluvat kontekstiin, niiltä, jotka tuntevat tarinanne yhdessä ja joiden kanssa voisit edesmennyttä henkilöä muistella.
Onneksi on internetin välityksellä toimivat viesti- ja soittopalvelut, jotka avaavat keskustelu- ja suruyhteyden lähemmäs.

Minä en tietenkään tuntenut Kwamea, vaikka mies hänestä ja heidän seikkailuistaan on minulle kertonutkin. Olen kuitenkin koko tuntemamme ajan kuunnellut lähes päivittäin pitkiä maratonpuheluita Kwamen ja mieheni välillä, sitä miten juttua riitti, naurua ja vitsailua ja kuinka mies kertoo rinta rottingilla kolmosen kuulumisia.

Enää Kwame ei soita. Ja se on minunkin mielestäni kamalan surullista, vaikken häntä koskaan saanut tavata. Elämä on usein niin hurjan epäreilua ja vaikeata ymmärtää. Ehkä ei ole tarpeen yrittääkään. Antaa surun tulla.

Kuvatulkkaus: koivujen reunustama puro sukeltaa matkaa kivisen sillan alle