Muistojen keskeltä

Ehti kulua kovin pitkä tovi niin, etten nähnyt yhtään unta Valosta. Kaiken tämän vauva-arjen keskellä ei silti mene ohi päivääkään, etteikö Valo olisi mielessäni, tietenkään. Ikävä on muodoltaan hellää kaipausta, muistelua. Riipaisevaakin se saattaa olla, jos pysähtyy kaiken tohinan, kasvun ja kehityksen ihmeen keskelle ja hiljentyy. Katselen päivittäin seinällä olevia Valon kuvia, vaivun hetkeksi ajatuksiin.

Keväällä oli ehkä vähän piinaavakin vaihe, jolloin Valon kuolinyö palasi sitkeästi mieleen joka ikinen ilta kun pääsin sänkyyn. Mietin ja pyörittelin päässä niitä samoja asioita, joita olen siellä yhä uudelleen pyöritellyt. Miksi en tajunnut, olisi pitänyt tehdä toisin. Oliko Valolla yksinäistä, pelkäsikö hän, tekiköhän kuolema kovin kipeää. Mietin, kuinka tietoinen Valo oli siinä vaiheessa kun kolmelta aamuyöllä siirsin hänet omaan sänkyynsä takaisin. Mietin ja mietin ja mietin, mutta näiden ajatusten tiimoilta ei taida tulla miettimällä valmiiksi.

Nyt olen taas nukahtanut vaivatta, vailla mielessä pyöriviä kysymyksiä. Ja nähnyt unia, Valosta. Enkä ole vielä ikinä nähnyt yhtään painajaista, vaan uneni Valosta ovat poikkeuksetta rauhallisia ja hyvätunnelmaisia. Niissä elämä jatkuu, arkisena, mutta aurinkoisena. Valo on yleensä aina istumassa ja hymyilee, paitsi viimeisimmässä unessani, jossa hän käveli. Enkä minä unessa koskaan ihmettele, että mistä Valo on ilmestynyt tai ajattele, että hänen pitäisi olla kuollut, vaan kaikki tuntuu luonnolliselta, juuri sellaiselta kuin sen pitäisikin olla.

Arki kolmosen kanssa on saanut muistelemaan niitä kolmea vuotta, jotka vietin Valon kanssa kotona. Vaikka silloin ajattelin, että niistä ei jää erityisen hyviä muistoja, niin kyllä niistä kuitenkin jäi. Muistan kesän, jolloin epilepsia oli paremmassa jamassa kuin ikinä sitä ennen tai sen jälkeen. Muistan kuinka kävimme puistossa keinumassa, rapsuttelemassa hiekkalaatikkoa ja laskemassa liukumäkeä. Muistan auringon valaiseman keittiön ja tyytyväisenä maha täynnä hymyilleen Valon, sekä vieressä pyörineet kissat. Muistan toki myös lukuisat lääkärikäynnit, ahdistuksen tulevasta, etenevän aivosairauden diagnoosin sinä samana kesänä jolloin epilepsia oli niin rauhallinen, epävarmuuden, surun ja pelot... Mutta arjessa oli tietty rauha, kun sain keskittyä vain Valon hoitoon, eikä tarvinnut käydä töissä. Toki töistä sai myös energiaa, oli kiva olla muutakin kuin superäiti, mutta kaikkien Valoon liittyvien menojen järjestely oli uuvuttavaa. Puhumattakaan unettomista öistä ja aamuista, jolloin herätyskello soi 5.30.
Tänään kävin kolmosen kanssa kävelyllä paikassa, jossa usein lenkkeilimme myös Valon kanssa muutettuamme näille kulmille. Heinäsirkat sirittivät, ihan niin kuin silloinkin. Pysähdyimme kuuntelemaan, ihan niin kuin silloinkin.