Puhumisen aika

Valon kuoleman jälkeen olen ehtinyt jo kohdata ja tutustua moniin ihmisiin, jotka eivät tunne tai tiedä Valosta, eivät näe minua vammaisen lapsen äitinä tai poikansa haudanneena. Eivät tiedä, kuinka syvällä on oltu, kuinka monta yötä valvottu, kuinka monta oikaisuvaatimusta Kelalle kirjoitettu, kuinka monta haptiisia opeteltu, kuinka hierottu jäykistyviä jalkoja... Eivät ole olleet elämässäni kun ajettiin Valon tuhkat sylissä uurnalehtoon kylmänä maaliskuun päivänä. Ja vaikka Valon eläessä oli ihanaa olla välillä jossain, missä kukaan ei tiennyt, huomaan, että nyt on tullut tärkeäksi, että he tietävät. 

Puhun Valosta, paljon. Pitää tehdä tiettäväksi, kuka hän on ollut, että hän on ollut täällä, olemassa. Ehkä sitä pitää todistella itselleenkin. Ei sillä, etten muistaisi, mutta muistot muuttuvat ajan myötä. Eivät ne ole enää konkreettisia ja tuoreita, vaan välähdyksiä, tunteita, tuoksuja, tilanteita. Se on luonnollista, mutta vähän surullista myös.

Peilaan useita asioita siihen, mitä olen oppinut Valon kanssa. Tiedän ihan hirveästi pienen ihmisen alun kehityksestä, missä järjestyksessä ja miten se menee, koska on ollut pakko. On ollut pakko opetella, jotta voi tukea ja opettaa sitä, jolle pieninkään kehitysaskel ei tule tuosta noin vaan. Ja jaan tietoani mielelläni, muistaen aina kertoa miksi tiedän.

Kun pitkään Valon kuoleman jälkeen tuntui, etten halua jakaa kaikkien vastaan tulevien kanssa sitä, että minulta on kuollut lapsi, niin nyt tuntuu, että haluan nimenomaan jakaa sen. Ehkä tämä on uusi vaihe tässä prosessissa. Itku ei enää tule kovinkaan helposti (vaikka kyllä se välillä muistojen syövereihin sukeltaessa tulee), Valosta on helpompi puhua. Ehkä puhumisen aika siis on nyt.