Kahdeksan kuukautta

Syksy tuli vähän huomaamatta. Varsinkin syyskuu suorastaan vilahti aurinkoisena ja lämpimänä ohi. Kolmekymppiskukkakimput lakastuivat aikaa sitten. Esikoisen tusinasynttäritkin tulivat ja menivät.

Tomaatit tekivät syyskuussa satoa ja kamalasti lisää kukkia. Kauniina ajatuksena oli siirtää ne sisälle kun ilmat kylmenevät, mutta niissä oli kirvoja. Valon myötä hankin elämääni kotona helposti toteutettavissa olevia ja jännittäviä harrastuksia, kuten viherkasvit (todella helppo ja halpa harrastus: kastele kun ehdit ja muistat!). Minulla ei ole oikeastaan lainkaan koriste-esineitä, mutta kasveja on vuosien varrella kertynyt. Yksi kaktus on matkannut mukana siitä asti kun menin yläasteelle. Nyt  jo aika mahtavan kokoisiksi ehtineet traakkipuun ja fiikuksen sain tupaantuliaisiksi silloin kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin. Valon kuoltua sain jonkinlaisen koristebambun, joka oli täynnä valkoisia kukkia ja jota olen suurella rakkaudella hoitanut. Kaikilla kodin kasveilla on tunnearvoa ja tarina, joten kirvat eivät todellakaan ole tervetulleita niiden lähelle. Nyt vihreät tomaatit nuokkuvat paleltuneissa varsissa parvekkeella. Saatiin me muutamat punaiset yksilöt salaattiin asti. Kesäkukiksi istutetut neilikat jaksavat vielä helottaa.

Valon kuolemasta tuli kuluneeksi kahdeksan kuukautta. Se tuntuu iäisyydeltä, kamalan, hurjistuttavan ja pöllämistyttävän pitkältä ajalta. Sain vietyä Valolta ylijääneet lääkkeet apteekkiin hävitettäväksi. "Onko siellä ruiskuja?", apteekkari kysyi. "Entä jodia?" "Ei", minä vastasin, "mutta pullokaupalla allergialääkettä ja se pillerikasa on epilepsialääkkeitä." Sain vastaan aika hölmistynyttä tuijotusta, mutten katsonut tarpeelliseksi antaa pidempää selvitystä tilanteesta. 
Itken paljon vähemmän nyt, vaikka muistot ottavat edelleen vallan aivan yhtäkkiä aikaa ja paikkaa katsomatta ja kyyneleet pakkautuvat silmäkulmiin. Monista paikoista tulee mieleen edelleen Valo. En kuitenkaan enää joka kerta makuuhuoneen ohi kävellessäni odota Valon sairaalasängyn hallitsevan näkymää. Lähetän joka ilta terveisiä Valolle ennen nukahtamistani. Valosta puhutaan paljon, varsinkin minä ja esikoinen keskenämme. Tuntuu kuitenkin, että suru alkaa hiipua taka-alalle. On ikävä, muttei suru.

Kaikkeen tapahtuneeseen alkaa saada etäisyyttä. Kuten omaan viiden vuoden taipaleeseeni Valon äitinä. Katsoin yhtä kuvaa, joka on otettu vähän ennen Valon kuolemaa, tammikuussa. Näytän ihan kamalan väsyneeltä. Monesti olen ajatellut, että voi kun voisi päästä näillä uusilla voimilla hoitamaan Valoa, miten paljon enemmän voisin taas antaa, miten paljon uusia ideoita minulla olisi! Täältä kauempaa näkee myös sen kaaren, mikä Valon elämässä oli, hänen vointinsa jatkuvan huononemisen viimeisen elinvuoden aikana ja sen, kuinka paljon se vaikutti omaankin olemukseen.

Huomaan, että elämään alkaa löytyä tietynlainen luontainen spontaanius. Muistan, millaiselta juhlalta vielä vuosi sitten tuntui lähteä ulos - vaikka vain kauppaan - illalla. Enää se, että pystyy menemään ja tekemään suunnittelematta, ei tunnu niin poikkeustilalta, vaikkakin yhä kovin arvokkaalta. Erityisesti nautin hetkistä, jolloin minulla on tylsää. Niissä hetkissä piilee luovuuden siemen.
Tulevan viikon aion nauttia syyslomasta, toivottavasti tarpeeksi tylsistyen, mutta myös mennen ja tehden.

Kommentit

  1. Ihanan rentouttavaa syyslomaa Sinulle :-). Kiitos kaikista ajatuksistasi, joita tänne kirjoitat. Niistä saa kovasti pohtimista myös omaan elämään. Voi hyvin!
    Terveisin, Johanna

    VastaaPoista
  2. Kiitos mieltä lämmittäneestä kommentista ja siitä, että luet! Mukavaa syksyn jatkoa.

    VastaaPoista
  3. Toivottavasti lomasi on ollut oikein onnistunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, se oli oikein hyvä! Huomenna taas arjen äärelle.. :)

      Poista

Lähetä kommentti