Irti päästämisestä

Valon kuolemasta tulee kuluneeksi pian yhdeksän kuukautta. Melkein vuosi. Olo on ollut pidemmän aikaa tasainen, ajattelen, että johonkin tälle akselille se ehkä asettuukin - tai ainakin toivon, ettei Valosta tule pitkän ajan kuluessa liian kaukainen muisto. Kuten jo aiemminkin kirjoitin, on ikävä, muttei enää niin suru. Näin on aika hyvä. Valo on mukana, muttei riipaisevalla tavalla.

Paljon on auttanut vahva oivallus siitä, että Valolla on kaikki hyvin. Vuosien ajan arkea leimasi huoli Valon terveydestä. Jatkuva, piinaava ja kuluttava ajatus epilepsiasta, refluksista ja kaiken takana aivoja mylläävästä mysteerisestä sairaudesta... Valon sairauksien aiheuttamat kivut olivat läsnä arjessa ihan koko ajan, varsinkin huonompina kausina. Ei mennyt hetkeäkään, etteikö Valon oloa olisi tullut tarkkailtua. Valo myös tarvitsi ihan kaikessa toiminassaan apua, joten häneen muodostui erilainen suhde kuin esikoiseen, jonka kasvatuksen yksi osa on ollut siinä, että hän oppii pikkuhiljaa toimimaan itsenäisemmin ja itsenäisemmin, jotta voi sitten joskus lentää pesästä. Valon avustajana toimiminen ylläpiti tietynlaista jatkuvaa tarkkailun ja huolen tilaa.



noin puolitoistavuotiaana Lastenklinikalla uni-eeg:ssä


Valon kuoltua meni aikansa irrottautua tuosta tilasta. Yksi kuolemaan kipeimmin liittyviä ajatuksia oli, kuinka Valo nyt pärjää, kuka hänestä pitää huolta. Ehkä se myös liittyi jotenkin omaan rooliin, erityislapsen vanhemmuuden ympärille väistämättä kasvaneeseen identiteettiin.
Vaikka sitä jotenkin järjellä tajuaa, ettei kuoleman jälkeen ole enää kipuja ja että ruumis ei enää kaipaa fyysistä apua, niin psyykelle meni aikansa tottua uuteen tilanteeseen. Vaati useamman kuukauden ajatus- ja tunnetyön todella ymmärtää, että voin päästää irti oman lapsen kipujen ja avuntarpeen aiheuttamasta huolesta. Tuo oivaltaminen ja irti päästäminen ovat olleet voimauttavia tekijöitä. Ei tarvitse olla huolissaan siitä, kuinka Valo pärjää, koska hän ei enää tarvitse apua. 

Joltain pieniltä osin se on surullinenkin ajatus, koska se tarkoittaa, etten saa enkä voi enää hoivata ja huolehtia lapsestani, mutta juuri siinä piilee irti päästämisen suuri voima. Voin päästää irti, Valo ei enää tarvitse minun huolen kantoani. Joku jossain muualla kirjoitti siitä, että lapsi pitää antaa kokonaan kuolemalle ja ehkä tämä on juuri sitä. Sen oivaltamista, ettei kiinni pitämisestä ole hyötyä kenellekään, että sen aika on vain kerta kaikkiaan ohi. Se ei tarkoita unohtamista, vaan sitä, että siellä jossain on niin hyvä olla nyt, ettei minun huoltani enää tarvita.

Kommentit

  1. Voin vain yrittää kuvitella, miltä tuntuu, kun iso huolen määrä on poissa. Huoli, joka on ollut läsnä joka hetkessä, päivässä ja yössä. Se vaatii sopeutumista. Kirjoitat niin viisaasti irti päästämisestä. On joskus niin ihmeellistä ajatella, kuinka suuri osa elämästämme on ajatuksissamme ja muistoissamme. Jos kulkisimme täällä kuin robotit, vailla älyä ja ajatuksia, olisi elämä hyvin erilaista. Ehkä helpompaa, mutta persoonamme ja olemuksemme rakentuu siitä, mitä olemme kokeneet ja mitä muistamme - ja mitä siitä ajattelemme.

    Ihana kuva Valosta. Oletko muuten halunnut/pystynyt katsomaan valokuvia yhteisestä ajastanne, vai onko kaikki vielä liian lähellä?

    Anu

    VastaaPoista
  2. Kiitos Anu. Huolesta irti päästäminen on kyllä ollut iso ja aikaa vievä prosessi, surullinenkin.

    Kuvia olen katsellut ja katselen paljonkin. Niitä on kollaasina seinällä, tietokoneen näytönsäästäjänä ja kansioissa niin paperisina versiona kuin tietokoneellakin. Videoita en ole katsellut paljoakaan, se tuntuu vaikeammalta. Toisaalta niitä houkuttaisi katsoa, toisaalta tiedän, että se repii haavoja auki.

    VastaaPoista
  3. Olet vanha viisas sielu, nuoren naisen kehossa<3

    VastaaPoista

Lähetä kommentti