Ajatuksia Tallinan reissulta

Kävin esikoisen kanssa syyslomamatkalla Tallinnassa. Museojonossa, meidän takana, puhisi kaljamahainen, keski-ikää lähentelevä mies tummanvihreä pilottitakki päällään. Hänellä oli mukanaan alakouluikäinen lapsi, samanlaisessa pilottitakissa. "Vittu näitä virolaisia kun ovat niin pihejä etteivät voi laittaa tarpeeksi asiakaspalvelijoita vaan joutuu paska vie jonottamaan", hän puoliksi huusi aggressiiviseen sävyyn pojalleen. Tunsin halua vajota maan alle tai vähintäänkin vaihtaa kansalaisuutta ja välttää suomalaisiin Tallinnan turisteihin liittyvät stereotypiat. Jäin myös miettimään kasvatusasioita, sitä kuinka suuri merkitys sillä, millaisen arvomaailman lapsellemme annamme, on. Ja kuinka vaikeaa noita lapsena opittuja käsityksiä on myöhemmin murtaa.

Jos lapsen elämää ympäröi homogeninen massa ja kotikasvatus on ihmisiä ulkoisten ominaisuuksien perusteella arvottavaa, niin on vaikea kasvaa avarakatseiseksi. Jos tottuu siihen, että päiväkodissa ja koulussa on ikätovereita ympäri maailman ja erinäisillä vammoilla varustettuna, on ehkä vähän helpompi kyseenalaistaa kodin ahdasmielinen ilmapiiri. Koska ennakkoluulot perustuvat aina tuntemattoman pelkoon, on ainoa ratkaisu monimuotoinen yhteiskunta, jossa jokaisella on oikeus näkyä ja kuulua (myös niillä pilottitakkisilla jonottajilla, jotka voivat kommenteillaan ruokkia toisinaan hyvääkin keskustelua). 
Valon kanssa pidin tärkeänä meidän oikeutta mennä, tehdä ja näkyä, vaikka se joskus aiheutti hämmennystä ja lähes aina epämiellyttävää tuijotusta. Veikkaan, että esim. eräässä sisäleikkipuistossa ei oltu ennen vaikeavammaista pyörätuolia käyttävää asiakasta nähty ja jonkin verran jouduin käymään asiakaspalvelijan kanssa debattia siitä, saako apuvälineellä tulla sisälle kun "rattaat on kielletty".

Kasvattaminen ei ole helppoa ja se tulee vaikealla tavalla lähelle, koska jos oikeasti haluaa kasvattaa lapsensa ajatuksella, joutuu kohtaamaan omat lapsuuden kokemuksensa ja sen tiedostamattoman ja tiedostetun arvoperinnön, jonka on omilta vanhemmiltaan saanut. Lisäksi joutuu miettimään, mitä omia arvojaan haluaa lapselleen jakaa. Ollaan isojen kysymysten äärellä: millaiseksi kansalaiseksi haluan lapseni kasvavan ja millaisessa maailmassa elävän? 
Itse olen pitänyt esikoisen kohdalla tärkeänä, en niinkään oman elämänkatsomukseni sellaisenaan jakamista, vaan kykyä kriittiseen arviointiin ja omien mielipiteiden muodostamiseen. Olen tarjonnut kuhunkin ikäkauteen sopeutettuna tietoa ja ajatuksiani, mutta jättänyt omia totuuksiani laukomatta, toivoen, että kasvatus on antanut tarpeeksi eväitä omien näkökantojen muodostamiseen. Toivon, että esikoinen ymmärtää tähän mennessä ainakin sen, että kokonaista ihmisryhmää ei voi arvioida yhden tai kahden tai edes kymmenen ihmisryhmää edustavan yksilön perusteella.

Valonkin kanssa olin usein kasvatusajatusten äärellä, vaikka kasvattaminen oli hyvin erilaista. Se oli vetämistä omista maailmoista tähän maailmaan, sen käsityksen rakentamista, että minä olen Valo ja minulla voi olla ajatuksia ja mielipiteitä ja ne otetaan huomioon. Vaikean homman vielä vaikeammaksi teki yhteiskunta, jonka perusasenne oli, että vaikeavammainen henkilö ei ole kovinkaan kummoinen YKSILÖ, ellei sitten yksilöllisten vammojen ja sairauksiensa osalta. Vai kuinka moni on joutunut lastaan hoitavien tahojen kanssa käymään keskusteluja siitä, että lapsella tulisi olla oikeus leikkiä ja kertoa kuulumisiaan ja ajatuksiaan, joka päivä?

Maailman maalaaminen mustavalkoisin värein ja yleistäminen isolla pensselillä on mukavaa, koska se tekee elämästä helppoa. Se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että elämme yksilöistä koostuvassa kompleksissa maailmassa, jossa ajattelemaan pysähtymisellä on oma paikkansa ja arvonsa. Vaikeaa se on ja hämmentävää, psyyken täytyy kestää epävarmuutta ja kaaosta. Kasvattaja voi kuitenkin antaa sen tueksi eväitä.
Kouluaikoina historiantunneilla mietin, miten ihmiset totalitaarisissa yhteiskunnissa, esimerkiksi natsi-Saksassa, pystyivät sokeasti menemään mukaan rasistiseen toimintaan. Nyt, seuratessa yleistä keskustelua ja varsinkin sosiaalista mediaa ja internetin keskustelupalstoja, en ole enää niin ihmeissäni. Luisu näyttää tapahtuvan ihmisten sitä itse tiedostamatta. Toivon vain, että tulevien sukupolvien ei tarvitse historian tunneilla ihmetellä, että miksi ihmeessä...

Kommentit

  1. Sulla on kyllä aivan loistavia, ajatuksia herättäviä kirjotuksia! Kumpa jokainen ihminen pysähtyisi joka päivä edes hetkeksi miettimään syvällisemmin omaa toimintaansa, sen syitä ja seurauksia. Olen aina ollut sitä mieltä, että niin kauan kuin ihminen itse kyseenalaistaa asioita ja kokee halua kehittyä, hän on siihen täysin kykenevä. Ei siis saisi vain pysähtyä tyytyväisyyteen, sillä voi saavuttaa vielä jotain paljon parempaa. :) Kiitos tiistai-illan mietteistä!

    VastaaPoista
  2. Kiitos kehuista! :) On totta, että ei kannata erehtyä pitämään itseään valmiina, se johtaa helposti ylimielisyyteen. Aina voi oppia uutta ja kehittyä ihmisenä. "Viisas mies tietää, ettei tiedä" kuuluu aasialainen sananlasku.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti