Voimateksti

Jokin aika sitten, kun avasin blogin internetversion vastatakseni kommentteihin, kavahdin ensireaktiotani : onpa tämä synkkä. En tarkoita tekstejä, vaan värimaailmaa.
Aloittaessani blogin hautajaisten jälkeen, halusin kaikesta mustaa ja tummaa. Se oli mieleni väri, ainoa oikea sävy lapsen kuolemasta kertovaan blogiin, ajattelin. Ja nyt, ensimmäistä kertaa tuntui siltä, että tänne tarvitaan jotain muuta, jotain uutta, väriä ja valoa. Jotain on tapahtunut, jokin on muuttunut sisälläni. En näytä enää niin synkältä, en tunne enää niin synkästi. Huomaan sen kyllä muutenkin, hymyily on erilaista kuin ennen, erilaista kuin vuosiin. Sisältäni löytyy edelleen jotain kovin huoletonta, nyt kun en enää tunne pahaa oloa ja avuttomuutta lapseni sairaskohtauksien ja kipujen edessä.

Ja sitten se pieni ääni kysyy, että onko tämäkin nyt ihan ookoo ja hyväksyttävää, noin vain hypätä johonkin värikkääseen, odottaa uutta, luottaa sokeasti että tulevaisuus tuo mukanaan hyvää. 
Sanon välillä, etten pelkää enää mitään ja niin se on. Koska olen jo selvinnyt elämän kamalimmista asioista. Tässä seison kaiken kokemani jälkeen ja elämä on edelleen elämisen arvoista. Ei huoleta se, mitä tulee vastaan, koska selviän siitä kyllä. Se on kovin vapauttava oivallus. 

Niinpä vastaan sille äänelle, että en minä noin vain hyppää. Että minä olen tehnyt valtavan työn. Olen taistellut itseni vaikeavammaisen lapsen ylpeäksi äidiksi, kohdannut mieleni möröt ja ennakkoluulot voidakseni seisoa lapseni rinnalla uskoen häneen ja hänen ihmisarvoiseen kohteluunsa. Tehnyt sen ilman tukea silloiselta kumppaniltani. Ja olen elänyt läpi poikani viimeisen yön, vielä lämpimän ruumiin, kuoleman runteleman ruumiin arkussa ja nöyryyttävät soitot, joissa tiedostellaan miksen ole hoitanut lapseni asioita, vastaten, että koska hän on kuollut. Puhumattakaan siitä valtavasta psyykkisestä työstä, joka ei ulospäin näy, mutta jonka olen pakenemisen sijaan kohdannut silmästä silmään.

Valon vaiheet -blogia pitäessäni blogin ulkonäön päivitys - ne harvat kerrat kuin sellaista tapahtui - sijoittui aina Valon sairastamiseen. Ne olivat ainoita hetkiä kun minulla oli aikaa kun Valo nukkui useamman tunnin putkeen. Nyt aikaa on vaikka muille jakaa, joten päivityksestä on kai pakko tulla paremman näköinen kuin aiemmista... ;)



Kommentit

  1. Ihanaa, että olet saanut väriä pimeään. Vaikka ahdistaviakin hetkiä vielä voi tulla, tiedät ettet ole niiden vanki.
    Tuo päivitys on kiva, mutta mobiiliversion lukeminen on vaikeaa kun on vaalea teksti vaalealla taustalla.
    Värikkäitä päiviä sinulle toivoo Marsa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan varmasti tulee aallonpohjia, ne kuuluvat paitsi elämään, myös suruprosessiin. Melkein joka päivä ikävä viiltää jossain vaiheessa niin että itku tulee silmiin. Mutta on jo muutakin.

      Kiitos palautteesta, enpä tajunnut tarkistaa mobiiliversion näkyvyyttä... :(

      Poista
  2. Hei! En tiedä onko sinulla juuri tällä hetkellä sivujen muokkaus menossa, mutta en näe kännykällä enää tekstiä juuri ollenkaan. Se hukkuu tuohon taustaväriin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos palautteesta ja juuri näin asia olikin. Muutin nyt mobiiliversion ainakin väliaikaisesti tähän internetissä tietokoneella näkyvään versioon kun mobiiliversiota ei saa (tai ainakaan en osaa?) muokattua. Siis esimerkiksi tekstin tai taustan väriä ei voi vaihtaa mukautetussa mallissa, vaan blogger nappaa ne jotenkin automaattisesti. Varmaan pitäisi muuttaa internetversion vaaleansininen pohja johonkin muuhun, jos haluaisi muuttaa mobiiliversiota.
      Nojoo, otan palautetta mielelläni vastaan, varsinkin jos kännykällä lukeminen on nyt hankalaa. Muokkaan sitten mobiiliversiota toiveiden mukaan.

      Poista
  3. Olipa voimapostaus! Ihana kuulla, että voit paremmin. Olet tullut pitkän matkan, mikään ei ole tapahtunut itsestään, eikä mitään ole tapahtunut siksi, että olisit unohtanut tai et välittäisi. Suru on muuttanut muotoaan ehkä. Ja se on ihan hyvä niin.

    En sinua tunne, mutta tämä värimaailma näyttää sinulta.

    Kaipaus voi olla värikäs, surun ei tarvitse olla mustaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitähän se kaipaus onkin, välillä mustan raastavaa ikävää, välillä kauniita muistoja matkan varrelta.

      Poista

Lähetä kommentti