Katkeruudesta

Vertaistukiryhmässä puhuttiin katkeruudesta ja tunnekylmyydestä. Tuttuja tunteita. Paitsi, että kävin ne läpi jo kun Valon sairaudet ja vammat alkoivat selviämään. Miten voikaan tuottaa tuskaa nähdä terve vauva ohimennen kaupungilla. Kuinka katkeraa kuulla vauvauutisia tuttavilta, tietäen, että niillä kaikki kuitenkin menee hyvin. Millaista onkaan katsella terveitä taaperoita uimarannalla nauttimassa. Ja samaan aikaan nähdä kaikkien tuijottavan sylissäni istuvaa lasta, kuin alleviivaten sitä, mitä minulla ei ole oikeutta kokea. Ja urheana istua kuitenkin siinä, jutella lapselleen, leikkiä hänen kanssaan ja viedä rantaveteen uittamaan varpaitaan...
Miten vaikeaa onkaan tuntea sympatiaa muiden niin vähäpätöisiltä tuntuvia murheita kohtaan. Kuunnellen, mutta päivitellen päänsä sisällä, että mitä vittua tuokin nyt tuossa valittaa. Tietäisipä vaan kuinka rankkaa ja kamalaa MINULLA on. Ainoa, mikä jotenkin liikutti, olivat toisessa samanlaisessa tilanteessa olevat.

Ne ovat kovin itsekkäitä tunteita, mustia ja myrkyllisiä. Kuin kaksivuotiaan kiukuttelua sille, kuinka kamalasti asiat juuri minulla ovat, kykenemättä katsomaan omia murheitaan pidemmälle. Niitä tunteita riittää, eikä niitä voi estää, ne vain tulevat. Ne on käytävä läpi, kohdattava, käsiteltävä. Mutta niihin ei saa takertua, jäädä kiinni rypemään. Sillä, jos niille antaa luvan, ne lähtevät kyllä ennemmin tai myöhemmin. Ja kuinka ihanaa onkaan iloita mukana terveistä lapsista, söpöistä vauvoista, tuoreen perheen onnesta. Kuinka helpottavaa pystyä taas asettaaan asioita isompaan perspektiiviin, nähdä ja tuntea toisten murhe ja elämän haasteet.

On hätkähdyttävää lukea, että joku on viettänyt siinä mustuudessa 15 vuotta. Se on psyykelle kovin raskas tila. Sitä nimittäin tietää, että omat tunteet eivät ole ihan oikeassa suhteessa ja että asioihin voisi suhtautua toisinkin. Mutta ei vain pysty.
Valon kuoltua pelkäsin kamalasti tippuvani niihin ajatuksiin uudelleen. Katkeroituvani toisen kerran. Yllätyksekseni ja ihmeekseni niin ei tapahtunutkaan. Mietin, onko minussa jotain vikana, kun en olekaan tunnekuollut ja kateellinen. Enkö rakastanutkaan tarpeeksi. Samalla olin hurjan helpottunut siitä, ettei minun tarvinnutkaan sukeltaa siihen tuttuun synkkyyteen. Iloitsin, ja iloitsen edelleen, jokaisesta elävästä lapsesta. Iloitsen elämän ihmeestä. Sen sijaan, että Valon kuolema olisi aiheuttanut katkeruutta, Valon elämä teroittikin elämän mittaamatonta arvoa. Ehkä on niin, ettei psyyken tarvitse käydä läpi kertaalleen käsiteltyjä asioita ja tunteita uudelleen?

Kommentit

  1. Mä tunnen kuinka katkeruus kietoo pikku hiljaa tiukkaan otteeseen. Ja joku osa ei edes halua päästää siitä irti. Ehkä se antaa mulle voimaa tai jotain sairasta nautintoa. Samaan aikaan mitä enemmän päästän tunnetta lävitseni inhoan itsenäni aina vain enemmän. Väsyttävää tällainen elämä. En voi suositella kenellekään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuli mieleeni tämä:

      An old Cherokee took his grandson aside and told him, “My son, there’s a battle between two wolves inside us all. One represents anger, jealousy, greed, resentment, inferiority, dishonesty and selfishness. The other one represents joy, peace, love, hope, humility, kindness, compassion and truth.”

      The boy gave this some thought and eventually asked, “Which one wins?”

      “The one you feed.” responded the wise old Cherokee.

      ***

      Kyllä sieltä pääsee ylöskin. Se vaatii vaan paljon työtä, ehkä jopa fyysisiä muutoksia elämään, niin, että se alkaa tuntua paremmalta.

      Poista
  2. Meillä on poika käynyt Lastenlinnassa erilaisissa tutkimuksissa nyt kaksi vuotta eikä mitään ole selvinnyt. Jotenkin en ole ilmeisesti osannut suhtautua "oikein", kun kertaakaan ei ole tulleet mieleen ajatukset, että "miksi minä/me" tai katkeria ajatuksia yleensäkään. Olen itse ajatellut, että se johtuu siitä, että mitään diagnoosia ei ole. Pelkään, että nuo tunteet tulevat sitten, kun/jos joskus viimein selviää pojan oireiden aiheuttaja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tai sitten olet osannut käsitellä tunteitasi tosi hyvin? Asioiden käsittely riippuu niin monesta asiasta: ihmisen persoonallisuudesta, aiemmista kokemuksista, siitä, miten hän katsoo elämää. Tai ehkä ne tunteet tulevat myöhemmin, kuten sanoit. Toivottavasti olet voinut olla ylpeä ja iloinen pojastasi ja voit vastedeskin! Kaikkea hyvää teille! :)

      Poista

Lähetä kommentti